maanantai, 26. helmikuu 2018

Tulenarka aihealue...

Ok. Nyt on kylmä. Pitää olla paljon päällä, että tarkenee. Lapsilla etenkin. Ja tyttärelläni on. Kuitenkin tänään päiväkodissa toisen lapsen äiti esitti minulle huolensa, että oli miettinyt, jos "x (eli tyttäreni) kärsii", ilmeisesti viitaten kylmään säähän.

Siis mitä helvettiä? Kärsii? Minun lapseni? Tulkitsin viestin sanoman piikittelyksi, en aidoksi huoleksi.

Äitiys on kummallinen miinakenttä. Mami- ja äitylipalstoilla (sic!) ei suinkaan jaeta vertaistukea, vaan ne ovat täynnä kilpavarustelua: "Meillä jo osataan sitä sun tätä; meillä on sen kalliin merkin haalari"  jne. jne.

Miksi näin on? Feministinä ja äitinä toivoisin vastauksia.  Ehkä palaan aiheeseen myöhemmin, kun viha on laantunut...

perjantai, 23. helmikuu 2018

Äitiydestä

Aluksi


Tutkimuksessani pyrin autoetnografisen metodin, nimenomaisesti muistelun avulla pohtimaan naisen ruumiillisuuteen ja naiskehoon liittyviä, vahvasti kulttuurissamme eläviä, lähes muuttumattomina säilyviä olettamuksia, ja sitä, miten ne vaikuttavat alistavasti ja rajoittavasti naisten elämiin patriarkaalisuuden ollessa edelleen voimissaan.  Pohdin luonnollisuuden ja normaaliuden käsitteiden kautta naisen reproduktiota, erityisesti raskausaikaa. Tämä kysymyksenasettelu johtuu oman raskauteni aikana minussa syntyneistä inhon, pelon ja vihan tunteista, jotka liittyvät kohteluuni erilaisissa raskauteen liittyvissä tilanteissa. 


Toteutan tutkimukseni muistelun kautta, autoetnografian hengessä. Pidin koko raskausajan tietynlaista päiväkirjaa, johon esimerkiksi poliklinikkakäyntien ja muiden tapaamisten ohella kirjoitin ylös tunteitani ja kokemuksiani liittyen silloiseen elämäntilanteeseeni, jota toki hallitsi raskaana olo. Tekstiini olen poiminut omista muistiinpanoistani useita päiväkirjamerkintöjä, jotka kaikki liittyvät saman tilanteen muisteluun: käyntiini äitiyspoliklinikalla synnytyspelkohoitajan vastaanotolla 24.05.2016. Pyrin tämän pitkään pohditun muisteluvalinnan kautta käsittelemään alussa mainitsemieni käsitteiden sisältöjä ja merkityksiä feministisestä näkökulmasta. En siis keskity tutkimuksessani ainoastaan yhteen feministiseen suuntaukseen tai teoriaan, vaan tukenani on eräänlainen feministinen yleiskatsaus. Itselleni tällainen ratkaisu on kiinnostava ja haastavakin ja sopii mielestäni monien eri feminististen näkökulmien väliseen keskusteluun.

 

Tutkimustavoista


Lukuisat feministit, muun muassa tunnetut amerikkalaistutkijat Donna Haraway paikantuneen ja sitoutuneen tiedon käsitteen ja Sandra Harding standpoint-teorian kehittäjänä (ks. esim. toim. Anttonen, Lempiäinen, Liljeström 2000, 151–160; 161–186), ovat monin eri tavoin dekonstruoineet tieteen ja tutkijan näennäistä neutraaliutta sekä objektiivisuutta, joita keskeisesti miespuoliset tutkijat ovat ylläpitäneet. Feminismi on pyrkinyt osoittamaan, miten tutkijan oma positio vaikuttaa esimerkiksi tutkimusaiheiden valintaan, tutkimusmetodeihin ja jopa tutkimustulosten tulkintaan, ja miten tutkijan sukupuoli voi vaikuttaa siihen, mitkä tutkimukset nostetaan esiin, saavat huomiota ja mihin viitataan useammin. Feminismin ansiosta minäkin varmasti kirjoitan tätä omaelämäkerrallista tutkielmaa, sillä feministit ovat laajentaneet sitä, mitä voi tieteellisesti tutkia sekä miten voi tutkia. Tutkija ei asetu enää täysin näkymättömäksi (emt. 139–143), ellei siihen tietoisesti pyri, vaan paljastaa itsensä positionsa kautta; paikantuneisuus käsitteenä on tullut feminismin myötä osaksi tieteenteoriaa –  ja tekoa. (toim. Juvonen, Rossi, Saresma 2010, 59–74; toim. Oksala & Werner 2005, 143–155)
Autoetnografia on tutkimusmetodi, jossa tutkija pyrkii vaikuttamaan lukijan tunteisiin tutkimuksen teoreettisen ja tutkimuksellisen sisällön lisäksi. Autoetnografinen on henkilökohtaista, yksityistä, jonka on tarkoitus pyrkiä tutkijan omia henkilökohtaisia kokemuksia käyttämällä teoreettiseen tutkimukseen, sillä yksityinen ei koskaan tapahdu ilman kokijaa (tutkijaa) ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja yhteiskunnallista todellisuutta – sellaisena, miten se tutkijan omasta positiosta näyttäytyy. Minkäänlaista selkeää opasta autoetnografisen tutkimuksen tekoon ei ole, ei myöskään yhteisesti jaettuja sääntöjä tai konventioita. (toim. Järviluoma, Pöysä, Vakimo 2010, 178–189)


Olennaista autoetnografista tutkimusta tehdessä on mielestäni Johanna Uotisen kauniisti ja haastavasti muotoilema kiteytys: ” - - autoetnografia tapahtuu kaikkinensa tekijänsä päässä.” (emt. 178)


Se, mitä feminismi on alkuajoistaan kritisoinut, tulee esiin ikävissä yhteyksissä ja kertoo yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme edelleen vallitsevista, kenties osin piilotetuista asenteista naissukupuolta kohtaan: naissukupuoli on miessukupuolta heikompi lähes joka suhteessa, myös evoluutiobiologian mukaan, ja siksi myös heikommassa asemassa (toim. Juvonen, Rossi, Saresma 2010, 21–30). Naisruumiin biologisointi – sen essentialisointia unohtamatta – rakentaa myös raskaudesta kontrollointia vaativan osan naisen elämässä pyrkimällä määrittämään sitä, miten nainen saa synnyttää, ja millainen on normaali synnytys.

 

Synnytyspelkopoliklinikka ja keskustelu synnytyksestä.

 

Mikä helvetin SYPE-hoitaja? En todellakaan aio synnyttää alateitse! Piste.” (23.05.2016)


SYPE on lyhenne synnytyspelosta, ja jokainen kunta, jossa on synnytyssairaala, on velvollinen järjestämään äitiyspoliklinikan yhteyteen tai muutoin synnytyspelkopoliklinikan, jossa synnytyspelosta kärsivät – usein myös keisarileikkauksen haluavat – naiset käyvät ainakin yhden kerran keskustelemassa pelostaan joko tehtävään koulutetun kätilön, sairaanhoitajan tai lääkärin kanssa. Keskustelun tavoitteena on vähentää synnytyspelosta kärsivien ja keisarileikkausta vaativien naisten synnytykseen liittyviä erinäisiä pelkoja, ja ainakin oman kokemukseni mukaan mielellään samassa yhteydessä saada heidät luopumaan keisarileikkaustoiveestaan ja suostumaan normaaliin (sic!) eli alatiesynnytykseen. Poliklinikkakäynneillä kerrotaan keisarileikkauksen vaaroista ja mahdollisista haitallisista vaikutuksista vastasyntyneeseen. 


 ”Olimme synnytyspelkohoitajan, joka on kuulemma synnytyssalikätilö, kanssa kaksin tyhjässä, ikkunattomassa huoneessa. Naisen olemus oli kaikella tapaa kylmä, jäykkä ja yliasiallinen, ja sen tapa puhua oli painostava ja ylimielinen, ihan niin kuin en itse tietäisi niitä asioita, mistä hän mulle puhui. Olen ALUSTA asti, ensimmäisestä neuvolakäynnistä lähtien sanonut, etten suostu alatiesynnytykseen ja haluavani sektion. Ja nyt, kun laskettuun aikaan on kaksi kuukautta, alkaa painostus luopua keisarileikkausajatuksesta ja suostua ’luonnolliseen’ synnytystapaan. Jep jep.” (24.5.2016)


Keisarileikkauksen saa Suomessa lääketieteellisin perustein, ja synnytyspelko on diagnosoitu ICD-10 -tautiluokituksessa muiden mielenterveysongelmien yhteyteen. Mikäli keisarileikkauksen haluamiseen ei ole selkeitä fysiologisia syitä, kuten sikiön perätila, on siis käytännössä hankittava lääkärinlausunto, jossa toive keisarileikkauksesta määritellään psyykkisistä syistä johtuvaksi, jollaisia ovat esimerkiksi masennus, ahdistuneisuus- tai persoonallisuushäiriö.


Mielestäni synnytyspelon määritteleminen sairaudeksi on hyvä esimerkki siitä, miten naisen tunne-elämään on vuosisatojen ajan suhtauduttu miehisen vallan alistamana. Nyt samaa jatkavat valitettavasti myös jotkut naisista. Tämä on mielestäni merkki etenkin lääketieteessä ilmenevästä naissukupuolta alistavasta biologisoinnista, mistä osoituksena on esimerkiksi TYKS:n naistenklinikalla työskentelevän perinatologin ja synnytysten ja naistentautien (sic!) erikoislääkärin Nanneli Pallasmaan kommentti keisarileikkausta haluavista naisista 15.03.2011 julkaistussa Akuutin artikkelissa Hyvä äiti, huono äiti: 


Tällaisten ajatusten takana on jonkinasteista vieraantumista luonnosta ja semmoinen nykyihmisen usko tekniikan ylivertaisuuteen ja siihen, että ihminen olisi keksinyt paremman ja turvallisemman tavan synnyttää kuin luonto on satojen tuhansien vuosien aikana kehittänyt.” 


Yllättävää itselleni oli, miten samanlaisen näkemyksen synnytyspelosta kärsivistä ja/tai keisarileikkausta haluavista naisista esitti TYKS:ssa nimenomaisesti pelkopoliklinikan hoitaja. 
 


Synnytyspelkokeskustelusta ja THL:n ohjeistuksesta

 

Uskokaa jo ydinheteroperheidiootit, että mulla ei ole sitä avio-/avomiestä, ei miesystävää, ei kumppaniakaan (varovasti kysyttynä, siis ilmeisesti epäillen mahdollista lesboutta). Tulevalla lapsellani ei tule olemaan isää. Jotain ennenkuulumatonta vai??? Teki mieli sanoa sille naiselle, et tässä mun tapauksessa oikea määritelmä on ’siittäjä, joka katosi’! (Ois btw hyvä jonkin teoksen nimi toi viimeinen… kato, itseironia vielä tallella…” (27.05.2016)


Perinteistä jakoa mieheen ja naiseen, isään ja äitiin käytetään erityisesti raskauteen ja lapsen saamiseen liittyen. Tätä yhteiskunnallista ja kulttuurista, joskin itseni ja monien muiden mielestä aikansa elänyttä jakoa mieheen ja naiseen käytän itse juuri siitä syystä, että lähes kaikki raskauteen ja vanhemmuuteen liittyvä materiaali, jonka raskausaikanani sain, käytti pelkästään jakoa mieheen ja naiseen. Feministisessä tieteenkritiikissä halutaan rikkoa ja dekonstruoida perinteiset käsitykset kahdesta sukupuolesta, mikä on monella elämän alueella onnistunut tuomaan esiin tämänkaltaisten dikotomioiden yksiulotteisuuden ja rajoittavuuden, mutta reproduktion piirissä perinteisten asetelmien ja jakojen kyseenalaistaminen tuntuu erityisen hankalalta.


Äitiyspolilla se sype-hoitaja halusi selvästi kiertoteitse udella sukupuolista suuntautumistani. Varmaan siksi, kun ei ollut tulossa miestä synnytykseen…just. Ja milläköhän tavalla se, että olisin vaikka lesbo, vaikuttaisi synnytyspelon hoitoon? Olin sen mielestä selkeästi poikkeuksellisen hankala tapaus (ainakin huokailun ja tuijotuksen perusteella…)  Olisko kysymyksiin ’oikein’ vastaaminen saanut mut vaikuttamaan ’normaalilta’ naiselta?” (27.05.2016)


Normaalin ja luonnollisen määritelmiä on myös feministisessä tieteellisessä tutkimuksessa kyseenalaistettu ja pohdittu paljon; löytyy niin monia esimerkkejä, joissa näiden ilmaisujen käyttö on kahlitsevaa, irrelevanttia – jopa vääristynyttä: Kuten se, miten pidetään täysin normaalina, että mies ja nainen saavat yhdessä lapsen, vaikka isyyden ja äitiyden käsitteet pyrittäisiin kätkemään puhumalla vanhemmista ja vanhemmuudesta. Jokainen nainen kuitenkin nähdään usein yhteiskunnan taholta potentiaalisena äitinä (toim. Juvonen, Rossi, Saresma 2010, 109–120). 


Muut vaihtoehdot poikkeavat tästä voimakkaasti kulttuuriin ja yhteiskuntaan juurtuneesta oletuksesta ja määritelmästä, eivätkä saa osakseen samanlaista hyväksyntää, vaan herättävät monissa meistä ristiriitaisia epämukavuuden tunteita. Tästä kyseisen tilanteen luomasta normaaliuden vaateesta poikkeavana minun psyykessäni on siis jotain vialla. Eikä määrittelyni epänormaalina (lue: alatiesynnytystä pelkäävänä odottajana) pääty tähän. Kuulemma, kuten yleisesti epämääräisesti mainituissa tutkimuksissa on todettu, minulla saattaa tämän lisäksi olla huono itsetunto ja kenties traumaattisia elämänkokemuksia, jotka synnytyspelon ovat osaltaan laukaisseet.


Mulle kerrottiin, että alatiesynnytyksen myötä todellinen naiseus ja sen voima tulee esiin. Voi luoja!!!” (24.5.2016) 


Tällaisia väitteitä synnytyspelkopoliklinikan hoitaja minulle lausui. Käynnin jälkeen luin muun muassa THL:n (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) julkaisun Edistä, ehkäise, vaikuta – Seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelma 2014-2020 (toim. Klemetti & Raussi-Lehto 2016), joka on suunnattu alalla työskenteleville. Minulle selvisi, että alatiesynnytyksestä käytetään todellakin käsitettä normaali synnytys ja että selkeänä pyrkimyksenä alan ammattilaisten taholta on saada raskaana oleva nainen synnyttämään alateitse. (emt. 98–99; 106–108)


Normaali synnytys?

 

Mikä helvetti tekee alatiesynnytyksestä muka normaalin synnytyksen? Entä mistä ihmeen syistä keisarileikkaus on lähes täysin poispyyhitty yleisistä oppaista ja artikkeleista, jotka jollain tapaa koskevat raskautta ja synnytystä? Kysyn vaan.” (13.06.2016)


Ei varmastikaan ihmetytä, että minua jäi erityisesti mietityttämään käsite normaali synnytys, etenkin kun itse vaadin täysin ehdoitta sektiota alusta pitäen. Alatiesynnytyskin on nykyisin niin kontrolloitu ja medikalisoitu, ettei siinä juuri mitään sektiota luonnollisempaa ole. Entä normaalimpaa? Muun muassa Etelä-Amerikassa keisarileikkaus on ensisijainen synnytystapa.


Äitiysneuvolaopas. Suosituksia äitiysneuvolatoimintaan (toim. Klemetti & Hakulinen-Viitanen 2013) luokittelee keisarileikkauksen terveysongelmaksi, kun kyse on 35-39-vuotiaista naisista (emt. 211–2014). Tällainen viesti Äitiysneuvolaoppaassa kertoo, millaisessa asenneilmapiirissä keisarileikkauksen haluavat naiset joutuvat elämään raskausaikana. Samassa oppaassa käsitellään myös synnytyspelkoa (emt. 247–251), jonka alaotsikon Synnytyspelon seuraukset yhteydessä mainitaan keisarileikkausta haluavan, mutta alatiesynnytykseen päätyvän naisen riski sairastua traumaperäiseen stressihäiriöön. Huomioitavaa on, että terveydenhuollon näkökulmasta keisarileikkaustoive kuuluu vaikeimpiin tapauksiin, mikäli Äitiysneuvolaoppaaseen on uskominen (emt. 249).


Suomalainen lääkäriseura Duodecim ry, joka julkaisee muun muassa Duodecim-lehteä sekä osallistuu Käypä Hoito -suositusten laadintaan, on luonut artikkelin muun muassa synnytyspelosta (2013;129(5):521–7). Artikkeli kertoo seuraavaa:


Eri tutkimusten mukaan alun perin keisarileikkausta toivoneista hoitoa saaneista naisista 50 - 87 % päätyy alatiesynnytysyritykseen”. (Sjögren ja Thomassen 1997, Bastani ym. 2006, Nerum ym. 2006, Saisto ym. 2006, Sydsjö ym. 2011, Rouhe ym. 2012)


On hyvin kummallista, että raskauteen liittyvien terveydenhuollon eri tahojen tehtävänä on puhua naiset keisarileikkauksien sijaan normaaleihin (ts. alatie)synnytyksiin. Miten näin nimetty jako luonnolliseen/luonnottomaan, normaaliin/epänormaaliin ylipäätään voisi vaikuttaa positiivisesti naisten tunteisiin ja ajatuksiin raskautta ja äitiyttä kohtaan? Mielestäni tämä normaalin synnytyksen paremmuutta korostava toisto eri tahoilla - kuten juuri tämänkaltaisten lääketieteellisten suositusten jatkuva uusintaminen - rakentaa rajoja, joiden ahtaassa piirissä normaali voi rakentua, sekä erot, jotka synnytystapojen arvottaminen naisten välille synnyttää, sillä kuten Duodecimin artikkelissa todetaan: ”- - alatiesynnytys valmistaa lasta paremmin syntymän jälkeiseen elämään.”


Lopuksi

 

Huh!!! Onneksi on nyt psykiatrin lausunto ahdistuneisuudesta, mutta vielä merkittävämpänä tekijänä sektion saamiseksi on sikiön perätila – se on ainakin yksi selkeästi lääketieteellinen syy. Älä vain tyttö käänny!!!” (13.07.2016)


Adrienne Rich, tunnettu amerikkalainen runoilija ja feministi, teoksen Of Woman Born. Motherhood as Experience and Institution (1976) kirjoittaja kuvailee vuonna 1986 ilmestyneen uusintapainoksen esipuheessa, että halusi tutkia omaa äitiyttään ja äitiyttä yleisesti omien kokemustensa kautta yhdistämällä ne muiden naisten ja joidenkin miesten kokemuksiin. Rich käyttää muun muassa runoja osana teoksensa rakennetta ja kuvaa äitiyttä tavalla, joka mielestäni osittain muistuttaa autoetnografiaa: tunnistamalla omat tunteensa ja kokemuksensa sekä tiedostavansa niiden rajallisuuden vastaa pitkälti minun yritystäni luoda omanlaiseni autoetnografinen tutkimus.
Siksi haluan päättää kirjoitukseni Richin teoksen virkkeeseen:


Meidän täytyy kuvitella maailma, jossa jokainen nainen on oman kehonsa suhteen nero. Sellaisessa maailmassa naiset todella loisivat uutta elämää synnyttämällä ei ainoastaan lapsia (jos ja kun niin valitsemme), vaan näkymiä, ajattelua, joita vaaditaan säilyttämään, tuomaan lohtua ja muuttamaan ihmisenä olemista - - Tästä meidän on aloitettava.” (emt., 285–286; huom. kirjoittajan oma suomennos)

 

Kirjallisuus


Hakulinen-Viitanen, Tuovi & Klemetti, Raija (toim.) (2013) Äitiysneuvolaopas. Suosituksia äitiysneuvolatoimintaan. Opas:29, THL
Klemetti, Raija & Raussi-Lehto (toim.) (2016) Edistä, ehkäise, vaikuta – Seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelma 2014-2020. Opas:33, THL
Pelo, Mari (2010) Hyvä äiti, huono äiti. Osa 4 Akuutin artikkelisarjaa Naisen elämää. Helsinki
Rich, Adrienne (1986 edition) Of Woman Born. Motherhood as Experience and Institution. New York: W.W. Norton & Company, Inc.
Rojola, Sanna (2000) DONNA HARAWAY – Mieluummin kyborgi kuin jumalatar. Teoksessa Anttonen, Anneli, Lempiäinen, Kirsi, Liljeström, Marianne (toim.) Feministejä – Aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino, 151–160
Rolin, Kristina (2005) Mitä feministinen tietoteoria ja tieteenfilosofia ovat? Teoksessa Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.) Feministinen filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 143–155
Ronkainen, Suvi (2000) SANDRA HARDING – Sijoittautumisen ja sitoutumisen tietoteoreetikko. Teoksessa Anttonen, Anneli, Lempiäinen, Kirsi, Liljeström, Marianne (toim.) Feministejä – Aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino, 161–186
Rossi, Leena-Maija (2010) Sukupuoli ja seksuaalisuus, erosta eroihin. Teoksessa Juvonen, Tuula, Rossi, Leena-Maija, Saresma, Tuija (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 21–30
Rouhe, Hanna & Saisto, Terhi (2013) Synnytyspelko. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, artikkeli vuosikerran lehdessä nro 5. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim
Saresma, Tuija (2010) Kokemuksen houkutus. Teoksessa Juvonen, Tuula, Rossi, Leena-Maija, Saresma, Tuija (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 59–74     

Uotinen, Johanna (2010) Kokemuksia autoetnografiasta. Teoksessa Järviluoma, Helmi, Pöysä, Jyrki, Vakimo, Sinikka (toim.) Vaeltavat metodit. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, 178–189 

Vuori, Johanna (2010) Äitiys sukupuolikysymyksenä. Teoksessa Juvonen, Tuula, Rossi, Leena-Maija, Saresma, Tuija (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 109–120

 

 

perjantai, 23. helmikuu 2018

Ei-Äiti-minä

Onko ihanampaa aikaa kuin se, kun lapsi on tarhassa, sinua kutsutaan omalla nimelläsi, ja voit puhua järkeviä lauseita?

sunnuntai, 21. tammikuu 2018

Moikka maailma!

Onnittelut uudesta blogistasi!

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.